Haaveammatti / dreamjob

Aiemmassa postauksessa, jossa käsittelin sitä kuinka päädyin sairaanhoitajaksi ja siitä vielä uuden alan opiskelijaksi, ehkä mainitsin että kirjailija on ollut yksi haaveammattini.

In my earlier post about changing careers as an adult, I might have mentioned that being a writer has been a dream job of mine. 

Lapsena ja nuorena, ja jonkin verran nuorena aikuisena, kirjoittelin paljon erilaisia pikkunovelleja. Usein nämä liittyivät johonkin ihastukseen joko "oikeisiin" tai fanitus-ihastuksiin. Nuorena näiden aiheiden lisäksi, oli myös paljon synkkiä aiheita, mielialastani johtuen. En muista onko mitään kellarin perukoilla tallella vai onko kaikki tullut jo heitettyä roskiin,  toivottavasti ei.

Jossain vaiheessa kadotin mojoni kirjoittamisen suhteen. En osaa lainkaan sanoa, että miksi. Pää on ollut ideoita täynnä vuositolkulla, mutta jonkin yhteys aivojen ja sormien välillä puuttuu. Minulla on myös tapana asettaa itselleni liian suuria tavoitteita.  Kuukausia sitten latasin puhelimeeni "prompts"-sovelluksen, joka antaa aiheita joista kirjoittaa joku sadan sanan tarina, mutta en vielä(kään) ole saanut sitä(kään) aikaiseksi! Sovellus kuitenkin vaikuttaa oikein hyvältä idealta tällaiselle, jonka on jostain syystä vaikea saada ilmaistua itseään muuten kuin pään sisällä.

As a kid, tween, teen and somewhat as a young adult, I used to write little stories. They usually had something to do with crushes whether "real" or fingerling crushes. From teen onwards, the themes got a lot darker, because of my state of mind. I don't remember if I've kept any of my writings, I hope I have. 

At some point I lost my mojo. I have no idea why. My head has been full of ideas for years, but somehow there's a disconnect between my brain and my fingers. I also have a bad habit of immediately demanding a lot from myself. Months ago, I downloaded a "prompts"-app on my phone, which gives you sort of a plot line to write 100 words about. I still havenät used it, because procrastination is my friend. But it seems to be a good app for someone like me, someone who has a hard time expressing themselves except inside their head. 

Olen siis tehnyt viime aikoina asian suhteen jotain, tai ainakin yrittänyt. Prompts on hyvä tapa päästä jonkinlaiseen alkuun. Myös musiikin tahtiin kehittelen tarinoita, mutta ne ovat edelleen päässäni ja kappaleet ovat aina sidottuja johonkin 'kohtaukseen', suoraa tarinaa niistä ei saa. Olen lukenut hävettävän vähän kirjoja viime aikoina, mutta kun mietin minkä tyyppistä kirjaa pystyisin kirjoittamaan (otaksun), olisi se omaelämäkerrallinen. Tai ainakin hyvin paljon inspiraatiota tulisi omasta elämästä ja kokemuksistani. Kirja olisi ehkä tyyliltään jotain Hemingwayn, Plathin ja Wurtzlerin välillä. Toisaalta minulle sopisi myös se, että joku maksaisi minulle siitä, että luen kirjoja :D . Lukemattomuus on sidoksissa siihen, että tunnen huonoa omatuntoa siitä, etten ole tehnyt tarpeeksi kouluhommia, jotta "olisin ansainnut" lukea jotain muuta.

So I've done something about it lately, or at least I have tried. Prompts are a good way of getting some kind of start. Music also inspires me, some songs work as a soundtrack to scenes, but so far there's not a whole book I've "heard". I've read way too little lately, but when I think what kind of a book I'd be able to write (I assume), it would be semi-autobiographical. Or at least a lot inspiration would be drawn from my own life and experiences. The book would probably be some kind of a mixture of Hemingway, Plath and Wurtzler. On other hand, I'd be happy to just be paid for reading books :D  . The current not reading is connected to feeling guilty of not doing enough of schoolwork, I feel like I don't "deserve" to read something else. 

Onko kukaan fiktiokirjoittaja lukemassa postauksiani? Minkälaisia vinkkejä osaisit antaa minulle ja muille, joilla on jonkin sortin katkos? Miten kehittelette tarinoita ja hahmojanne? Entä mitä ovat lempikirjanne? Näihin kysymyksiin voi kuka tahansa vastata!

So any fiction writers out there reading my posts? What kind of tips would you give to me and others who are struggling? How do you make up stories and characters? And what are your favourite books? Anyone is welcome to answer these questions! 

Myrkylliset ystävät

(the text has been previously published in English)
Käännetty suomeksi pyynnöstä!

Jokin aika sitten kirjoitin siitä, kuinka ystävät ovat perhe, jonka voit valita. Mutta mitä tehdä kun ystävyys ottaa väärän suunnan ja ystävyydestä ei ole 'hyötyä' sinulle, vaan saa sinut voimaan huonosti? Mitä jos kohtaat samaa myös perheesi kohdalta? Jos olet kasvanut toksisessa ympäristössä, saattaa toksisuus tuntua normaalilta. Distanssin ottaminen pitkäaikaisista ystävistä voi olla yhtä hankalaa, kuin distanssin ottaminen "oikeista" perheenjäsenistä, vaikka tosiaan voit valita ystäväsi, mutta perhettäsi et. 

Internet on täynnä enemmän ja vähemmän tieteellisiä artikkeleita koskien sitä kuinka kannattaisi jättää ihmiset, jotka ovat toksisia sinulle. Tämä on ymmärrettävästi helpommin sanottu kuin tehty. Välien katkaiseminen tai distanssin ottaminen ystäviin tai perheeseen ei ole koskaan helppoa. Artikkelit, jotka luin tätä postausta varten listaa lukuisia varomerkkejä ja merkkejä, jotka voivat viitata siihen, että ystäväsi tai perheenjäsenesi on toksinen. (Palaan toksiseen perheeseen myöhemmin.)

Kritisointi, vähättely, negatiivisuus

• Et tee mitään oikein, saat jatkuvasti ohjeita ja kritiikkiä, joka ei auta vaan saa sinut tuntemaan itsesi pieneksi ja nolostuneeksi. Meillä kaikilla on omat vahvuutemme, mutta me kaikki astumme myös muille alueille, jossa olemme ihan tarpeeksi hyviä. Esimerkiksi ruoanlaitto, piirtäminen, meikkaaminen, kirjoittaminen, leipominen jne... iso osa meistä tekee asiat toisella tavalla kuin toiset, mutta miksi ystävän pitäisi kritisoida? Mikä on vikana siinä, jos vaikka kokkaa eri tavalla. Mikä pointti on kritioisoida toisen kykyä tai tapaa piirtää, kirjoittaa tai meikata? Mitä saavutat sillä, että kritisoit toisia siksi, että heidän osaamistasonsa on eri tasolla kuin omasi, muuta kuin saamalla ystävällesi pahan mielen? Pscyhology Todayssa luki: "Rehellisyys on tärkeää jokaisessa suhteessa. Mutta mitä on tapahtunut ystävällisyydelle? Miksi brutaali totuus on jotain tavoittelemisen arvoista?".
• Toksiset ystävät eivät välttämättä usko sinun kykyihisi ja vähättelevät saavutuksiasi. Voit itse olla ylpeä siitä kuinka pitkälle olet päässyt elämässä esimerkiksi työelämässä tai missä tahansa missä itse koet onnistuneesi tai saavuttaneesi jotain mistä olet ylpeä (tai vaikka omassa tapauksessani työskentelemällä kolmiovuorotyössä kokoaikaisesti, opiskelemalla samalla yliopistossa ja näiden lisäksi yritän pitää yllä sosiaalista elämää, omaa aikaa sekä blogiani). Sen sijaan, että ystäväsi kannustaisi sinua tai olisi ylpeä/onnellinen puolestasi, hän saattaa vähätellä saavutuksiasi tai olla huomioimatta niitä lainkaan,. 
• Joillain toksisilla ihmisillä ei ole ikinä mitään positiivista sanottavaa. Ideasi ja saavutukseksi tai yrityksesi saavuttaa jotain, vain tuottavat negatiivisia mielipiteitä heiltä. Debbie Downers. 

Kateus ja tyytymättömyys

• Vähättely ja kannustamattomuus voivat myös johtua kateudesta tai mustasukkaisuudesta. Kun menestyt työelämässä, suhteissa tai muilla elämän alueilla, toksinen ystävä voi olla katkera, koska hänellä ei ole samanlaista menestystä yhdellä tai useammalla osa-alueella, joilla itse taas olet menestynyt. Tämän takia hän ei ole onnellinen puolestasi eikä hän kannusta sinua. Voit jopa kohdata arvostelua vähättelyn ja kannustamattomuuden lisäksi. 
• Toiset ovat aina tyytymättömiä, valittavia ja piehtaroivat ikuisessa kurjuudessa. He voivat vaikuttaa onnellisuuteesi ja menestykseesi valittamalla siitä kuinka he eivät ole yhtä menestyneitä tai kuinka heillä ei ole asioita, joita sinulla on. Jälleen palaamme siihen, että toksinen ystävä ei kannusta ja he myös usein kääntävät asiat itseensä, eivätkä ole onnellisia puolestasi.

Empatian puute

• Toksiset ystävät ei tunne tuskaasi. Tai he eivät ymmärrä, eivät voi samaistua tai eivät ole kiinnostuneita sinua painavista asioista. Huolimatta siitä mistä kipusi johtuu: kuolemasta, masennuksesta, suhdeongelmista tai ihan vaan siitä että maailma tuntuu lyttäävän sinua maahan, pahimmillaan he voivat sanoa "ryhdistäydy" tai "ota itseäsi niskasta kiinni". Empatian puute on yhteydessä kiusaamiseen. Esimerkiksi jotkut voivat käyttää tunteitasi tai tuntemuksiasi, kun kerrot sinua painavista asioista ja hyökätä sinua vastaan näitä hyväksi käyttäen, tämä voi myös aiheuttaa psykologista vahinkoa. Kenenkään henkistä kipua ja surua ei voi verrata toisten kipuun ja suruun, ei kenenkään pitäisi tuntea omaa oloaan huonoksi sen takia. 

Vapaamatkustaminen

• Toksiset ystävät voivat käyttää hyväkseen kiltteyttäsi ja anteliaisuuttasi, mutta eivät itse anna mitään vastineeksi, ikinä. Tätä tapahtuu esim. syömällä toisten ruoat, juomalla juomat tai jättämättä lainatut tavarat palauttamatta. Hyväksikäytön tavat ovat lukemattomat. Toksiset ystävät harvoin jakavat omistaan, mutta jos he jakavat tapahtuu se pitkin hampain ja muistuttaen lukemattomia kertoja, kuinka he jakoivat sitä, tätä ja toista kanssasi. He unohtavat, että olet jakanut omistasi heille useamman kerran (omasta tahdostasi tai muiden vaatimuksesta). Omalla kohdalla olen huomannut tämän alkoholin kohdalla. Minua taidetaan pitää jonkinlaisena juoppona (tervetuloa elämääni, niin et enää ihmettele), MUTTA hyvin usein isokin osa juomistani kelpaa muille. Henkilökohtaisesti tuntuu, että oletetaan minulla aina olevan ekstraa. 

Psychology Today tietää kertoa:
"Hyvät ystävyydet pidentävät elämää ja parantaa elämänlaatua. 10 vuotta kestänyt australialainen tutkimus selvitti, että osallistujat joilla oli kiinteä ja luotettava kaveriporukka elivät todennäköisesti 22% pidemmän elämän, kuin ihmiset joilla ei samanlaista verkostoa ollut. Valitettavsti, huonolla ystävällä voi olla päinvastainen vaikutus, mikä altistaa helpommin stressiperäisille reaktioille kropassa –korkea verenpaine, ärtynyt paksusuoli, alentunut immuniteetti, korkeampi verensokeri, masennus, ahdistus jne jne jne...

Olenme kaikkia 'viallisia ihmisiä', myönsimme me viallisuutemme tai emme. Meidän pitäisi kasvaa yhdessä ystäviemme kanssa ja ymmärtää, että elämä on kasvamista ja haasteita. Saatamme kasvaa ja kohdata haasteita eri aikoina, mutta koska voit valita ystäväsi, oikeat ystäväsi kannustavat sinua, vaikka he eivät olisi aina samaa mieltä tai aina kiinnostunut samoista asioista kuin sinä olet. Ystävyys on myötätuntoa, kannustusta, naurua ja kunnioitusta.

En missään nimessä halua antaa kuvaa, että olisin täydellinen ja ettei minussa olisi toksisia piirteitä. Todennäköisesti jokainen meistä kantaa toksisuuden piirteitä ja se riippuu toisista ja itsestämme, kuinka piirteemme nähdään. Mutta on yksi asia mitä en pysty itse millään ymmärtämään, ystävät jotka eivät kannusta/tue toisiaan. Kysymys toksisille ihmisille: Miksi toisten menestys, onnellisuus ja pyrkimykset ovat niin vaikea hyväksyä ja olla aidosti ylpeä ystävästään ja olla onnellinen toisen puolesta? Mitä tuen antaminen ystävälle vie pois sinulta? Se mitä he tekevät, tai mihin pyrkivät ei ehkä ole sinun kiinnostuksen alueellasi tai vaikka olisikin, niin mikä tekee toisen kannustamisesta niin vaikeaa? Olemmeko me kaikki vain yksinkertaisesti itsekkäitä, vai onko nykyaika tehnyt meistä itsekkäitä ja tylyjä?

En myöskään missään nimessä ole sanomassa, että nyt jätätte kaikki ystävänne, jotka osoittavat jonkin asteista toksisuutta. Mutta joskus etäisyyden ottaminen ja tauon pitäminen on paikallaan ja se voi tehdä hyvää ystävyydelle. Mutta joskus välien katkaiseminen on ainoa terve vaihtoehto, joskus toksiset ystävät jopa tekevät sen puolestasi.

Kertokaa ihmeessä kokemuksianne ja ajatuksianne postauksesta!

Miksi olen vapaaehtoisesti lapseton?

Varoitus: on mahdollisuus että sinulla menee herne nenään.

Yleisenä perusoletuksena elämässä/maailmassa on se, että meidän tulisi lisääntyä. Ja niinhän ihmiset tekevätkin. Ihmisten määrä planeetallamme on lisääntynyt eksponentiaalisesti viimeisen 60 vuoden aikana. Vuonna 1960 planeetallamme oli 3 miljardia ihmisistä. www.worldmeters.info/world-population arvioi ihmisiä olevan nyt 7,6 miljardia ihmisistä. Se on järjetön lisäys 60 vuoden aikana. Kun vuonna 1960 ihmisiä oli 3 miljardia, vielä vuonna 1927 populaa oli 2 miljardia. Ja väestönkasvu vain kiihtyy ja kiihtyy eliniän odotteen myös kasvaessa. 

Sitten ihmetellään, kuinka kehtaa olla ihmisiä, jotka eivät vaivaannu lisääntymään! Ja homoseksuaalit jne... voi niitä menetettyjä lapsenlapsia! Vapaaehtoisesti lapsettomia ihmisiä kutsutaan jatkuvasti itsekkäiksi ja myös vastuuntunnottomiksi. Me emme halua ottaa vastuuta, olemme hedonisteja, haluamme elää ikuista nuoruutta ja maksatuttaa tulevat eläkkeemme seuraavalla sukupolvella. Muun muassa tällaisiin ajatusmaailmoihin vapaaehtoisesti lapsettomat törmäävät. Varsinkin lapseton nainen on tabu, joka herättää raivoa, ainakin ylen artikkelin mukaan. Tämä antaa vaikutelman, että edelleen ajatellaan, että naisen paikka on olla kotona olla hoitamassa kotia ja lapsia. 

Tämän lisäksi VeLat saavat kuulla, että

— kyllä se mieli vielä muuttuu 

— kuka hoitaa sinua vanhuksena?

— menetät paljon, kun sinulla ei ole lapsia

— se on eri asia, kun se on oma! (Mitäköhän Hitlerin vanhemmat tähän sanoisivat?) 

Mikä siinä on niin vaikea hyväksyä, että kaikki eivät yksinkertaisesti halua lapsia? Tai siinä, että kaikki eivät pidä lapsista? Miksi meidän velvollisuus olisi pitää lapsista? Mikä on se ikäraja, jonka jälkeen on ok olla pitämättä jostain?

Mitkä ovat omat syyni? Miksi en halua lapsia?  Totta kai pienenä/lapsena, kun meitä vielä muokattiin perinteisiin sukupuolirooleihin, kuvittelin, että jonakin päivänä minullakin on mies, kaksi lasta, farmariauto, koira ja omakotitalo. Toisaalta halusin myös olla vaaleakutrinen Ruotsin prinsessa ja omistaa Harrikan ja Magnum .358:n. 

Kun kasvoin nuoreksi ja aikuiseksi, lapsiajatus jäi taka-alalle eikä intresseihini kuulunut lapsiperhe-elämä. Kolmenkympin kriisin aikoihin, mieleni muuttui hetkeksi. Muutaman vuoden ajan leikittelin ajatuksella lapsesta ja kaipasin perhe-elämää. Tämä meni onneksi ohi ja tulin taas järkiini. Eläminen ilman aivopesua (tee lapsia, tee lapsia, tee lapsia), sai minut löytämään oman ”totuuteni” siitä mitä haluan elämässäni tapahtuvan. Ja se totuus on, että en halua lapsia. Mutta cool-täti minusta voisi tulla. 

En ole ikinä erityisemmin pitänyt lapsista, en esimerkiksi ymmärrä, miksi jotkut huumaantuvat lapsen tuoksusta. Ehkä se on sama asia kun itse tykkään haistella kissoja. Pidän eläimistä yleensä ottaen enemmän kuin ihmisistä. Lapset osaavat olla myös kauhean ilkeitä, itse kärsin koulukiusaamisesta esikoulusta 9.-luokkaan asti. En kuitenkaan halua lapsille pahaa, kuten en kenellekään muulle.

”Mutta olethan itsekin ollut lapsi!”, tähän vedotaan erittäin usein, kun erehtyy sanomaan, että ei kestä lasten kiukuttelua, itkemistä, riehumista ja mekastamista. Tai kun kehdataan toivoa lapsivapaita alueita kuten ravintoloita, hotelleja ja lentoja. Noh, ensinnäkin, en ole ikinä pyytänyt syntyä (kuten ei ole kukaan muukaan). Toiseksi, se että minun, vieraan ihmisen, hermoon juuri sinun lapsesi käy, ei sinänsä pitäisi vaikuttaa sinun elämään millään tavalla. En mainitse ääneen ärsytystäni, saatan näyttää tympääntyneeltä ja huokaista syvään, mutta yleensä laitan kuulokkeet korvilleni. Tosin jos joku lapsi heittelee käpyjä ikkunaani säikäyttääkseen kissojani, huudan kyllä. Lapsilla on kyllä tilaa ja paikkoja missä rellestää ja mekastaa, joten muutama lapsivapaa paikka, ei maailmaa kaada. 

Toisin kuin usein väärinymmärretään, en vihaa lapsia. Heidän olemassaolonsa ei vaikuta minun elämääni millään tavalla, paitsi silloin kun he ärsyttävät minua. Joistain lapsista ihan jopa pidän. Minulla ei vain ole mitään intressejä lapsia kohtaan, enkä jaksa esittää ihastelua vain sen takia, että ”niin kuuluisi tehdä”. Kaikki vauvat on samannäköisiö ja taaperoiden/pienten lasten äänitasot hyvin usein lähentelevät sietämättömiä volyymeja. Pidän hiljaisuudesta, etenkin työpäivien jälkeen, enkä myöskään jaksa kuunnella muidenkaan möykkäämistä tai ördäämistä. 

En halua siirtää omia geenejäni kenellekään eteenpäin. Sellaisia sukurasitteita löytyy luonteissa, sairauksissa ja käytösmalleissa, että ne saavat minun kohdaltani loppua tähän.  Minun tuurillani lapsi olisi kuitenkin myös narkkari, juoppo tai muuten vaan sekaisin. 

Haluan nauttia elämästäni ystävieni kanssa ja ihan joidenkin muutamien sukulaisten kanssa. Haluan matkustaa, haluan saavuttaa uran, jolla viihdyn ja jossa kehityksen esteenä ei ole lapset ja kotielämä. Haluan elää itseäni varten ja tehdä asioita, jotka tuottavat minulle mielihyvää, koska meillä tuskin muuta elämää tämän lisäksi on. Minun ”hoitoviettini” menee kissoilleni ja se riittää, ne kuitenkin kykenevät itsenäisyyteen. 

Itse koen, että lapset pilaisivat elämäni. Kakkavaipat, puklut, lastenvaunujen tyrkkiminen busseihin ja juniin, ikuinen väsymys, EI KIITOS. Kärsin jo valmiiksi kammottavasta unettomuudesta. Sen kun kutsutaan itsekkääksi, kun haluan rahani itselleni, kun haluan panostaa itseeni ja elämänlaatuni. Minulla (tai meillä) ei myöskään ole tarpeeksi verkostoa, jolle pennun voisi lykätä, että joskus saisi omaa aikaa. Valintani on sekä henkilökohtainen että ekologinen (maailman ylikansoittuminen ja resurssit). Maksamillani veroilla kuitenkin kustannetaan myös lasten elämää ja oikeuksia, joten väite siitä, että emme esim. olisi oikeutettuja eläkkeeseen on surkea. 

”Totuuteni” voi kuulostaa raadolliselta tai karmeammalta kuin mitä asia oikeasti on. Olen vain yksi nainen pienessä (mutta kasvavassa) vähemmistössä. Minun ajatuksilla ja mielipiteelläni ei ole tässä asiassa juurikaan väliä. Ihmiset lisääntyvät ja tulevat aina lisääntymään. Joten älkää kantako huolta ja raivoa meitä kohtaan, joita asia ei kiinnosta. Me voimme ihan hyvin näin. 

Why do we envy?

(This post is exceptionally just in English) 

I ran into this article a while a go in the Psychology Today website: 7 reasons why we envy our friends and vice versa. As the article states everyone feels envy, it's a basic human trait: we want what we think someone else has. Some researchers say that we feel a lack in comparison to someone else.
"When envy is activated within a frienship, the friendship can experience significant tension and conflict. Friendship is built on notions of trust and mutual support, so competition - the bare essence of envy - seriously gnaws at the foundation of friendship. It's awfully difficult to relax and trust a friend if that friend doesn't wish the best for you."

I've been wondering about this for years, envy. I am the first to admit that there are things I envy from others. More money, freedom, looks, success etc... But I'd like to think that despite envying some of these things I think my friends have, I can still be a supportive friend and that it's not their fault why I envy them.

The article lists seven reasons and they're listed below. Under the title, I'll give my take on about what/why we envy and why we shouldn't.

1. Money
- money is a big cause of envy, especially if it's talked about a lot and the division between the "poor" and the "rich" is brought to attention a lot in a group. I'm prone to envy money, because I'm such a shopaholic a Euro Jackpot wouldn't be enough for me...

2. Relationship status
- There are always those who complain "at least you have someone", "if you can find someone, why can't I?", "I'm not good enough for anybody". I do understand that for a lot of people, having a relationship is important, but how does envying someone elses relationship status helps you establish your own? Bitching and whining about it doesn't help anyone. Even though it's scary, if you want a relationship -put yourself out there, someone will like you just as you are. No need to settle. And to those in relationships, don't dump your friends when you find that special someone, because sometimes boy-/girlfriends come and go, but good friendships are forever!

3. Fertility and children
- I've heard that some people want children... (why, that I don't understand 😉) and especially infertility can strain friendships. When you try and try and try and others around you are breeding like bunnies. Again, it's easy to become resentful and be full of envy, though your fertility or lack of it isn't anyones fault. Not an easy situation.

4. Physical attractiveness
- Probably everyone has envied someone because of their looks. But still "normal looking" or even "ugly" (whoever made these attributes...) people get attention and are found attractive by people. And then there are these "gorgeous" people, and not every single person in the world fancies them. Looks are such a small part of a persons life, there's no reason to envy someone elses looks, it's how we click on other levels that counts. People are attracted to different things in others and we can't look like the person we'd most like to look like. It's just a fact. Instead of envying our "prettier" friends we should work on our own self-esteems and basically talk ourselves up in front of the mirror everyday.

5. Weight
- Very much related to the above. I do envy my slimmer friends, I wish I was slim. But the only person who can do something about it, is me. My slim friends aren't at fault and I don't want them to balloon up. But what I do hate is the backhanded comments like "You look good despite your size", people could lose the latter part of that sentence. Also comments like, "you have such pretty face" etc... do feel annoying. My weight shouldn't affect your life in anyway just like your weight shouldn't affect mine.

6. Professional success (especially in the same career)
- This is a tricky one to crack down. For me personally I do get envious of those who are given a permanent position, even though I've been hanging on here for 7 years. Again, it's not my colleagues fault, the problems are higher up. I am happy for my colleagues who get a permanent position as it's not a given.
- I'm also proud of my friend running her own business, having followed it close by, it's not easy. It takes guts to start a company. You can never really know how it's going to go but as a friend I can be there for her and offer assistance in little things like sharing their information, suggest the company to my friends, sharing and liking their posts on social media. Their success does not affect me and my potential success in something someday. I don't even care about "healthy competition" and don't see the point of it, at least on the fields I'm acquainted in. Friends should support friends, even a little thing can seem big to your friend.

7. Social media
- Social media, ah..... The place of envy and more envy. It's easy to lull yourself into thinking that the pictures, status updates all the happy-go-lucky posts paint the picture of a perfect life of other people. It's known that people like to show the best of their life on social media for others. And why wouldn't they? Who wants to give a depressed look about their life? Even if they're depressed.
- There are many ways to show or feel envy on facebook for example. You put a picture up, that you think is nice and beautiful etc.. you hardly get any likes. Someone puts a picture of a salad up, and get a few dozen likes. It's easy to feel unliked and you envy the salad. And then there is the other way, you see a pretty picture of someone or something, you envy the person in the photo or who took the photo and decide not to like the picture because of it.


I'd also like to add my own one:
8. Skills
- It seems many of us envy the skills others have that we lack. Others talents lie in sewing, knitting, cooking, baking. Others are artsy and creative, they can draw or make music. Would I love to be skilful in these things? YES! But am I interested in developing them? Not really. Why would I need to bake, when my friend makes the best red velvet cake and tiramisu cake in the world? She can bake them for me, I assume. If I want fancy food I hope my dad or aunt or friend will cook for me!m  I'd love to draw or doodle, but I don't have the patience to practise it.Same goes for knitting, I royally failed these handy skills at school and haven't had the interest in them thereafter.
- Well what about my own skills then? I'm the artsy type, my field is writing and photography. I especially get inspired by lyrics and photos and modify the photos with a lyric. I still need to practice the art of photography.
- But why do we envy these things? So what if someone is better at something that you are good too?
What does it matter? What does saying "I would've done this better" accomplish? Does it boost your ego? Like I said earlier, friends should support each other, not scrutinise and criticise.

Am I making any sense? What are your thoughts about envy in friendships? Please comment below and lets have a bit of a discussion!

Love, Luna