Haaveammatti / dreamjob

Aiemmassa postauksessa, jossa käsittelin sitä kuinka päädyin sairaanhoitajaksi ja siitä vielä uuden alan opiskelijaksi, ehkä mainitsin että kirjailija on ollut yksi haaveammattini.

In my earlier post about changing careers as an adult, I might have mentioned that being a writer has been a dream job of mine. 

Lapsena ja nuorena, ja jonkin verran nuorena aikuisena, kirjoittelin paljon erilaisia pikkunovelleja. Usein nämä liittyivät johonkin ihastukseen joko "oikeisiin" tai fanitus-ihastuksiin. Nuorena näiden aiheiden lisäksi, oli myös paljon synkkiä aiheita, mielialastani johtuen. En muista onko mitään kellarin perukoilla tallella vai onko kaikki tullut jo heitettyä roskiin,  toivottavasti ei.

Jossain vaiheessa kadotin mojoni kirjoittamisen suhteen. En osaa lainkaan sanoa, että miksi. Pää on ollut ideoita täynnä vuositolkulla, mutta jonkin yhteys aivojen ja sormien välillä puuttuu. Minulla on myös tapana asettaa itselleni liian suuria tavoitteita.  Kuukausia sitten latasin puhelimeeni "prompts"-sovelluksen, joka antaa aiheita joista kirjoittaa joku sadan sanan tarina, mutta en vielä(kään) ole saanut sitä(kään) aikaiseksi! Sovellus kuitenkin vaikuttaa oikein hyvältä idealta tällaiselle, jonka on jostain syystä vaikea saada ilmaistua itseään muuten kuin pään sisällä.

As a kid, tween, teen and somewhat as a young adult, I used to write little stories. They usually had something to do with crushes whether "real" or fingerling crushes. From teen onwards, the themes got a lot darker, because of my state of mind. I don't remember if I've kept any of my writings, I hope I have. 

At some point I lost my mojo. I have no idea why. My head has been full of ideas for years, but somehow there's a disconnect between my brain and my fingers. I also have a bad habit of immediately demanding a lot from myself. Months ago, I downloaded a "prompts"-app on my phone, which gives you sort of a plot line to write 100 words about. I still havenät used it, because procrastination is my friend. But it seems to be a good app for someone like me, someone who has a hard time expressing themselves except inside their head. 

Olen siis tehnyt viime aikoina asian suhteen jotain, tai ainakin yrittänyt. Prompts on hyvä tapa päästä jonkinlaiseen alkuun. Myös musiikin tahtiin kehittelen tarinoita, mutta ne ovat edelleen päässäni ja kappaleet ovat aina sidottuja johonkin 'kohtaukseen', suoraa tarinaa niistä ei saa. Olen lukenut hävettävän vähän kirjoja viime aikoina, mutta kun mietin minkä tyyppistä kirjaa pystyisin kirjoittamaan (otaksun), olisi se omaelämäkerrallinen. Tai ainakin hyvin paljon inspiraatiota tulisi omasta elämästä ja kokemuksistani. Kirja olisi ehkä tyyliltään jotain Hemingwayn, Plathin ja Wurtzlerin välillä. Toisaalta minulle sopisi myös se, että joku maksaisi minulle siitä, että luen kirjoja :D . Lukemattomuus on sidoksissa siihen, että tunnen huonoa omatuntoa siitä, etten ole tehnyt tarpeeksi kouluhommia, jotta "olisin ansainnut" lukea jotain muuta.

So I've done something about it lately, or at least I have tried. Prompts are a good way of getting some kind of start. Music also inspires me, some songs work as a soundtrack to scenes, but so far there's not a whole book I've "heard". I've read way too little lately, but when I think what kind of a book I'd be able to write (I assume), it would be semi-autobiographical. Or at least a lot inspiration would be drawn from my own life and experiences. The book would probably be some kind of a mixture of Hemingway, Plath and Wurtzler. On other hand, I'd be happy to just be paid for reading books :D  . The current not reading is connected to feeling guilty of not doing enough of schoolwork, I feel like I don't "deserve" to read something else. 

Onko kukaan fiktiokirjoittaja lukemassa postauksiani? Minkälaisia vinkkejä osaisit antaa minulle ja muille, joilla on jonkin sortin katkos? Miten kehittelette tarinoita ja hahmojanne? Entä mitä ovat lempikirjanne? Näihin kysymyksiin voi kuka tahansa vastata!

So any fiction writers out there reading my posts? What kind of tips would you give to me and others who are struggling? How do you make up stories and characters? And what are your favourite books? Anyone is welcome to answer these questions! 

Alanvaihto aikuisena / Switching careers as an adult

(English below)

En oikeastaan koskaan ole tiennyt miksi haluaisin tulla isona. Lapsena toki oli sellaisia perusunelmia: prinsessa, opettaja, kirjastotäti, kuuluisa, trophy wife.. Pidin vuosia itsestään selvänä, että menisin lukioon ja sen jälkeen yliopistoon. Lukioikäisenä kulttuuri, media ja populaarikulttuuri kiinnostivat minua. En kuitenkaan kokenut, että minua olisi kannustettu opiskelemaan, muuta kuin epämääräisin "sit meet opiskelee"–lausein. En muista koskaan saaneeni kannustusta siihen, että olisin löytänyt aikaisemmin sen, mitä haluan tehdä. En missään vaiheessa ole kokenut että minua olisi pidetty tarpeeksi älykkäänä yliopistoon. Isäni olisi ehkä halunnut minut oikeustieteelliseen, koska osti minulle pääsykoekirjat. Äitini piti minua liian tunteellisena, joten en sitten hakenut.

Vuosia yritin päästä kouluihin sen tarkemmin tietämättä mitä oikein haluan tehdä. Kävin kansanopistossa lukemassa viestintää, tein epämääräisiä töitä, työskentelin mediapajalla ja niin edelleen. Ajoittain olin koditon ja loisin kavereiden nurkassa, isäni toimistossa, isovanhempieni "loma-asunnolla", aika ajoin valvoin yöt jossain ja aamulla istuin bussiin, joka kiertäisi niin pitkän matkan, että voisin istua siellä nukkumassa.

Isoäitini kannusti minua kulkemaan hänen jalanjäljissään ja kehoitti useaan kertaan hakemaan sairaanhoitajaksi. Vastustelin ajatusta. Isovanhempani kysyivät mitä oikein haluan elämältä, vastasin aina, että olla onnellinen. (Sitä mieltä olen edelleen, elämässä on tärkeintä olla onnellinen.) Lopulta vähän yli parikymppisenä päätin hakea vapaaehtoisohjelmaan Walesiin, psykiatriseen sairaalaan. Siellä viihdyin pari vuotta ja siitä inspiroituneena päätin hakea sairaanhoitajakouluun Suomessa. Pitkän kaavan kautta toki. Olen nyt ollut alalla 7 vuotta, siitä olen koko ajan työskennellyt psykiatrisella.

Muutama vuosi sitten, kun vakituista paikkaa ei alkanut kuulumaan, päätin vihdoin omasta päätöksestäni hakea yliopistoon. Päätin vihdoin, että olen tarpeeksi fiksu. Toki stressasin, ja stressaan edelleen, ikääni. Pääsin yliopistoon ensi yrittämällä ja olin todella ylpeä itsestäni. Opiskelen humanistisessa tiedekunnassa, kuulema hömppätieteitä. Olen edelleenkin ylpeä itsestäni, joskus tuntuu etteivät kaikki, joiden toivoisin olevan ylpeitä minua, kuitenkaan ole. Opiskelen alue- ja kulttuurintutkimusta sekä muutamaa muuta ainetta :D .

Minä sinä päivänä kun sain tietää päässeeni yliopistoon. 

Tällä hetkellä teen siis töitä täysipäiväisesti (kolmivuorotyötä) sekä yritän samalla suorittaa opintoja. Tämä lukuvuosi on ollut vaikea, enkä ole juuri saanut opintoja aikaiseksi. Nyt yritän keväällä suorittaa verkko-opintoja ja tenttejä, että saisin muutamia opintopisteitä aikaiseksi. Aika on aina kortilla ja elämä on työn ja opiskelun myötä aika hektistä.

Nyt tiedän miksi haluan "isona". Haluan yliopistouralle. Haluan tutkijatohtoriksi. Ja toki opettaakin kursseja. Rakastan akatemiaa ja sen tuomia mahdollisuuksia. Tutkimusmahdollisuudet ovat loputtomat. Kaiken lisäksi asiat, jotka minua kiinnostavat, tuntuvat olevan melko tutkimattomia. Pidän vahvuutena sitä, että minulla on psykiatrisen sairaanhoitajan kokemus ja tuntemus psykiatriasta, koska useat asiat, jotka minua tutkimuksellisesti kiinnostavat liittyvät mielenterveyteen ja psykiatriaan. Tutkimuksen puute on sekä haastavaa, että haaste. Opintoja minulla on vielä jäljellä varmaan muutama vuosi, koska työ vie aikansa ja olettaen, että työt jatkuvat. Jos työt eivät jatku, on vain löydettävä motivaatio ja energia siihen, että opiskelee pikavauhtia itsensä valmiiksi. Tämä energia tulisi löytää muutenkin.

Sairaanhoitajana minua ei kiinnosta muu kuin psykiatria. Ei ole koskaan kiinnostanut. Sen sijaan jo aikaisemmin mainitsemani lukioikäisenä kiinnostaneet kulttuuri ja populaarikulttuuri, kiinnostavat edelleen ja niitä parhaillani opiskelen. Tavallaan harmittaa, etten uskonut itseeni nuorempana ja hakenut yliopistoon silloin, sitä väistämättä miettii mitä elämästä olisi tullut, jos olisi tehnyt nämä asiat 15 vuotta sitten. Toisaalta järkevästi ajateltuna, työaikaa minulla on vielä 30 vuotta. On kestänyt vuosia luottaa itseensä ja uskoa itseensä. Ehkä aika vain nyt on kypsä sille, että voin vihdoin opiskella mitä haluan.

I never really knew what what I wanted to be when I grew up. Of course as a child I had the basic dreamjobs: princess, teacher, librarian, famous, trophy wife.. For years I took it for granted that I'd go to high school and then to the university. At high school age I was interested in culture, media and popular culture. I never felt that I was encouraged to pursue studying, other than with phrases like "when you go study". I don't remember getting support or encouragement to find out what I would like to do as a grown up. I never thought I would be smart enough to go to university. My dad may have wanted me to go to law school, he even bought the entry exam books for me. But my mother thought I was too emotional for law school, so I never applied.

For years I applied to different schools not really knowing what I wanted out of life. I went to community college for a year, did odd jobs, went to media workshop etc... At times I was homeless and slept at friends homes, my dads office and my grandparents vacation home, at times I just stayed up all night somewhere and stepped into a bus that'd circle around a long route, so that I'd get some sleep.

My grandmother urged me to walk in her footsteps and apply to nursing school. I kept resisting. My grandparents asked what do I want out of life? I said, just to be happy. (I still think that the most important thing in life is to be happy.) Eventually at  little over 20 I decided to apply to a volunteer service in Wales to a psychiatric hospital. I stayed there for a couple of years and inspired by my experience I decided to apply to a nursing school in Finland. Taking the long route of course. I've now been in the nursing field for 7 years and worked with psychiatric patients for all my career.

A few years ago, frustrated that that I hadn't been given a permanent position, I decided (on my own) to apply to university. I finally decided I'm smart enough. Of course I was stressing, as I still do, about my age. But I got in at first try and was very proud of myself. I study in faculty of arts, area and cultural studies and a few minors :D. I'm still proud of myself, but sometimes it feels, that not all that I think should be proud of me, are proud of me.

Me on the day I got accepted to university 

Currently I work full time (three-shifts) and at the same time I try to study as much as possible. The current academic year has been hard, and I've barely managed to study. I'm now trying to catch up and fulfil a few web-courses and book exams to gain a few points. Time is non-existent and life is hectic earn you try to combine work and school and other stuff.

Now I know what I want to be when I "grow up". I want to work in the academia. I want to earn a PhD and become a researcher and of course teach a few courses. I love the academia and the possibilities it brings. The possibilities for research are endless. On top of that the things I'm interested in researching are barely researched at all. I think it's a strength to have a degree in (psychiatric) nursing and a strong experience of it, because a lot of my interest of research is connected to mental health and psychiatry. The lack of research is challenging and a challenge. I still have a few years to study, assuming that I continue working. If not, then I will have to find the motivation and energy to speed study my masters degree. This energy I should find either way...

As a nurse, I'm only interested in psychiatry. I never have been interested in anything else. Instead, the interests I mentioned earlier, which I had as a teen, culture and popular culture, are still of interest and they're something I am currently studying. In away I'm saddened by the fact that I didn't believe in myself when I was younger and apply to university back then. Inevitably one thinks what life would've become with making different choices 15 years ago. But reasonably thinking, I still have at least 30 years to work. It's taken me years to trust and believe in myself. Maybe just now the time is mature for me to actually study what I want.

Elämäni musiikki/Music of my life: Duran Duran

(text in English below, as well as links to 3 songs)

Olen paljon peilannut elämääni musiikin kautta. Musiikkikappaleet puhuttelevat minua joko lyriikkojen  kautta tai sitten niin että jokin kappale liittyy johonkin tilanteeseen niin voimakkaasti, että se jättää muistijäljen.

Ensimmäinen lempibändini oli Duran Duran. Muistan taaperona kuulleeni ainakin Girls on Filmin joltain televisiokanavalta,  ja se oli rakkautta heti. Musiikkivideot olivat niin jänniä ja tapahtumarikkaita, että ne viehättivät yhdistettynä musiikkiin, Toki meni vuosia ennen kuin oikeasti tajusin musiikista yhtään mitään. Rakkaus Duran Duraniin on jatkunut tähän päivään, lähes koko elämäni siis. On aikoja, jolloin bändi on ollut taka-alalla, mutta teininä ja nuorena aikuisena bändillä oli hyvin suuri merkitys elämässäni. Duran Duran oli ensirakkauteni ja John Taylor oli ensi-ihastukseni, tämä edelleen miellyttää silmääni :D .

Kahdeksannella luokalla löysin paikallisesta divarista Duran Duranin kasetteja joita minulla ei ollut. Löysin useita fantastisia  kappaleita, joita en ollut aiemmin kuullut. Melko lailla koko kahdeksatta ja yhdeksättä luokkaa väritti punk ja Duran Duran. Muistan tuon aikaisen mustan muistikirjani, joka oli täynnä (vääärin) kuulemiani lyriikoita, se saattaa jopa olla vielä tallessa.

Muistoissani lapsen Duran Duran yhdistyy siis ensi-ihastumiseen ja jänniin musiikkivideoihin.
Teinin Duran Duran yhdistyy epätoivoisiin ihastumisiin ja masennuksen tuntemuksiin.
Aikuisen Duran Duran yhdistyy kauhistuttavaan itsenäistymiseen, mutta myös onnen hetkiin, kuten bändin näkemiseen livenä. Lukemattomia karaoke-esityksiä unohtamatta.

All my life, I've mirrored my life through music. Songs speak to me through lyrics or through the memory of listening to/hearing a certain song at a certain moment, that it has affected me so strongly that it leaves a trace in my memory.

My first favorite band was Duran Duran. I remember hearing at least Girls on Film on some tv-station and it was love at first listen. Music videos were exciting and full of action, that they added to the love combined with the music. Obviously it took years before I actually understood anything about music. My love for Duran Duran has lasted until this day, so basically all of my life. There are times when it has been on the back burner, but as a teen and a young adult the role of band was very significant in my life. Duran Duran was my first love and John Taylor was my first crush, he's still eye candy to me :D .

In eight grade I found a few Duran Duran cassettes, which I didn't have, at the local thrift shop. I found fantastic new songs I hadn't heard before. Pretty much the whole of eight and ninth grade I was into punk and Duran Duran. I remember I had a black notebook at the time and it was filled with the lyrics (most of which I had heard wrong).  I even might have it, still.

In my memories, Duran Duran of a child connects to first crushes and exciting music videos.
The teenagers Duran Duran connects to unrequited love and feelings of depression.
The Duran Duran of an adult connects to the terrifying reality of moving on ones own, but also to happy moments such as seeing the band live. And let's not forget the countless karaoke songs I've sung :D .



The first song/video I heard and saw (that I remember). This marked the beginning of a beautiful relationship.


The song that tortured my soul in my teens.


The song that will always remind me of seeing Duran Duran live

Channelling my inner Nancy

(English below)

Musiikki. Ah. Osaan käytännössä luetella kaikki lempibändini kronologisessa järjestyksessä parivuotiaasta saakka tähän päivään :D

– Duran Duran
– Terence Trent D'Arby
– Kylie Minogue
– New Kids on the Block
– Queen
– Extreme
– Nirvana
– Soundgarden
– Egotrippi
– Kent
– Manic Street Preachers

Lapsena mielipide vaihtui nopeasti, teini-iässä lempparit kestivät pidemmän aikaa eivätkä ne kärsineet siitä vaikka välillä kuunteli muutakin. Kun katson tuota listaa, niin kaikkea mainituista tulee silloin tällöin eri yhteyksissä kuunneltua. Mutta on muitakin bändejä, jotka ovat ylitse muiden, vaikka eivät tuolle listalle päässeet ykkössijalle, mutta ovat kulkeneet mukana lapsesta saakka: Depeche Mode ja Faith No More. Duran Duran on ollut suosiossani koko elämäni ja ehkä onnellisimmillani olen ollut keikalla, kun näin Duran Duranin Roskildessa. Näiden bändien lisäksi on läjä muita, joita pidän itselleni tärkeinä ja sitten on ne lukuisat biisit, jotka merkitsevät enemmän kuin elämä.

Musiikki on vaikuttanut siihen miten pukeudun, mistä olen kiinnostunut (esim. kirjallisuuden tai muun musiikin saralla), se on vaikuttanut asenteisiini ja persoonani on omalla tavallaan sen kaiken summa mitä olen imenyt musiikista ja sen kautta tulleista idoleistani, en missään nimessä tarkoita, että se olisi ainoa vaikutin, mutta merkitystä sillä kyllä on ollut paljon.

Kun mietin sisältöä musiiikkimaaliskuulle, mieleeni tulivat muun muassa "inspired by"-kuvat. En siis yritä näyttää keneltäkään tai täysin jäljitellä kuvaa, vaan luoda oma versioni eri kuvista, jotka liittyvät rakastamaani musiikkiin. Tämä ensimmäinen sessio tulee kuitenkin vähän "ulkopuolelta". Olen lukenut kirjan Nancy, todella monta kertaa, ja viimeisin kerta oli aikuisen silmin ja mielipiteeni kirjasta sekä Nancystä muuttui aikalailla. Esiteininä minulla kuitenkin oli punk-kausi, joten ajattelin laittaa tämän "inspired by"-sarjan Nancy Spungenilla, Sex Pistolsin Sid Viciousin tyttöystävällä. Nancylla oli vaikea elämä ja kummallakin traaginen loppu. Ehkä sen takia Sid & Nancy ovat monen mielestä mielenkiintoisia.

Ah, music! I can basically recite all my favourite bands in chronological order from when I was a toddler to this day. :D

– Duran Duran
– Terence Trent D'Arby
– Kylie Minogue
– New Kids on the Block
– Queen
– Extreme
– Nirvana
– Soundgarden
– Egotrippi
– Kent
– Manic Street Preachers

As a kid my opinion obviously changed quickly and multiple times, but when I was a teen the favourites stuck around longer and it wasn't a crime to listen to other music too.  When I look at the list above, I listen to all of them on occasion, some depending on the context. But there are also bands that are above everything else as well, but which didn't make the list, and those are Depeche Mode and Faith No More. Duran Duran I've loved all my life and the happiest I've been on a gig was when I saw Duran Duran at the Roskilde-festival. These bands and a armful of others I hold near and dear and then there are the countless of songs, that are larger than life itself.

Music has affected to how I dress, what I'm interested in (for example in literature or other music), it has affected my stances and my personality is pretty much a sum of what I've consumed from music and my idols. I don't mean it's the only thing that has affected my personality, but it has a big role in it.

When I was thinking about the contents for Music March, one thing that came to mind were "inspired by"-pictures. I'm not trying to look like anyone or fully imitate a picture, but to create my own versions of photos that have something to do with the music I love. The first photo session comes a little bit from the "outside". I've read the book Nancy (about Nancy Spungen or sth like that) multiple times, the last time was through "eyes of an adult" and my opinion about the book and Nancy changed drastically. Anyway, as a preteen I had a punk-phase, so I thought let's do a inspired by Nancy Spungen, the girlfriend of Sid Vicious of Sex Pistols. Nancy had a hard life and both of them had a tragic end. Maybe that's why a lot of people are fascinated by them.

Miksi olen vapaaehtoisesti lapseton?

Varoitus: on mahdollisuus että sinulla menee herne nenään.

Yleisenä perusoletuksena elämässä/maailmassa on se, että meidän tulisi lisääntyä. Ja niinhän ihmiset tekevätkin. Ihmisten määrä planeetallamme on lisääntynyt eksponentiaalisesti viimeisen 60 vuoden aikana. Vuonna 1960 planeetallamme oli 3 miljardia ihmisistä. www.worldmeters.info/world-population arvioi ihmisiä olevan nyt 7,6 miljardia ihmisistä. Se on järjetön lisäys 60 vuoden aikana. Kun vuonna 1960 ihmisiä oli 3 miljardia, vielä vuonna 1927 populaa oli 2 miljardia. Ja väestönkasvu vain kiihtyy ja kiihtyy eliniän odotteen myös kasvaessa. 

Sitten ihmetellään, kuinka kehtaa olla ihmisiä, jotka eivät vaivaannu lisääntymään! Ja homoseksuaalit jne... voi niitä menetettyjä lapsenlapsia! Vapaaehtoisesti lapsettomia ihmisiä kutsutaan jatkuvasti itsekkäiksi ja myös vastuuntunnottomiksi. Me emme halua ottaa vastuuta, olemme hedonisteja, haluamme elää ikuista nuoruutta ja maksatuttaa tulevat eläkkeemme seuraavalla sukupolvella. Muun muassa tällaisiin ajatusmaailmoihin vapaaehtoisesti lapsettomat törmäävät. Varsinkin lapseton nainen on tabu, joka herättää raivoa, ainakin ylen artikkelin mukaan. Tämä antaa vaikutelman, että edelleen ajatellaan, että naisen paikka on olla kotona olla hoitamassa kotia ja lapsia. 

Tämän lisäksi VeLat saavat kuulla, että

— kyllä se mieli vielä muuttuu 

— kuka hoitaa sinua vanhuksena?

— menetät paljon, kun sinulla ei ole lapsia

— se on eri asia, kun se on oma! (Mitäköhän Hitlerin vanhemmat tähän sanoisivat?) 

Mikä siinä on niin vaikea hyväksyä, että kaikki eivät yksinkertaisesti halua lapsia? Tai siinä, että kaikki eivät pidä lapsista? Miksi meidän velvollisuus olisi pitää lapsista? Mikä on se ikäraja, jonka jälkeen on ok olla pitämättä jostain?

Mitkä ovat omat syyni? Miksi en halua lapsia?  Totta kai pienenä/lapsena, kun meitä vielä muokattiin perinteisiin sukupuolirooleihin, kuvittelin, että jonakin päivänä minullakin on mies, kaksi lasta, farmariauto, koira ja omakotitalo. Toisaalta halusin myös olla vaaleakutrinen Ruotsin prinsessa ja omistaa Harrikan ja Magnum .358:n. 

Kun kasvoin nuoreksi ja aikuiseksi, lapsiajatus jäi taka-alalle eikä intresseihini kuulunut lapsiperhe-elämä. Kolmenkympin kriisin aikoihin, mieleni muuttui hetkeksi. Muutaman vuoden ajan leikittelin ajatuksella lapsesta ja kaipasin perhe-elämää. Tämä meni onneksi ohi ja tulin taas järkiini. Eläminen ilman aivopesua (tee lapsia, tee lapsia, tee lapsia), sai minut löytämään oman ”totuuteni” siitä mitä haluan elämässäni tapahtuvan. Ja se totuus on, että en halua lapsia. Mutta cool-täti minusta voisi tulla. 

En ole ikinä erityisemmin pitänyt lapsista, en esimerkiksi ymmärrä, miksi jotkut huumaantuvat lapsen tuoksusta. Ehkä se on sama asia kun itse tykkään haistella kissoja. Pidän eläimistä yleensä ottaen enemmän kuin ihmisistä. Lapset osaavat olla myös kauhean ilkeitä, itse kärsin koulukiusaamisesta esikoulusta 9.-luokkaan asti. En kuitenkaan halua lapsille pahaa, kuten en kenellekään muulle.

”Mutta olethan itsekin ollut lapsi!”, tähän vedotaan erittäin usein, kun erehtyy sanomaan, että ei kestä lasten kiukuttelua, itkemistä, riehumista ja mekastamista. Tai kun kehdataan toivoa lapsivapaita alueita kuten ravintoloita, hotelleja ja lentoja. Noh, ensinnäkin, en ole ikinä pyytänyt syntyä (kuten ei ole kukaan muukaan). Toiseksi, se että minun, vieraan ihmisen, hermoon juuri sinun lapsesi käy, ei sinänsä pitäisi vaikuttaa sinun elämään millään tavalla. En mainitse ääneen ärsytystäni, saatan näyttää tympääntyneeltä ja huokaista syvään, mutta yleensä laitan kuulokkeet korvilleni. Tosin jos joku lapsi heittelee käpyjä ikkunaani säikäyttääkseen kissojani, huudan kyllä. Lapsilla on kyllä tilaa ja paikkoja missä rellestää ja mekastaa, joten muutama lapsivapaa paikka, ei maailmaa kaada. 

Toisin kuin usein väärinymmärretään, en vihaa lapsia. Heidän olemassaolonsa ei vaikuta minun elämääni millään tavalla, paitsi silloin kun he ärsyttävät minua. Joistain lapsista ihan jopa pidän. Minulla ei vain ole mitään intressejä lapsia kohtaan, enkä jaksa esittää ihastelua vain sen takia, että ”niin kuuluisi tehdä”. Kaikki vauvat on samannäköisiö ja taaperoiden/pienten lasten äänitasot hyvin usein lähentelevät sietämättömiä volyymeja. Pidän hiljaisuudesta, etenkin työpäivien jälkeen, enkä myöskään jaksa kuunnella muidenkaan möykkäämistä tai ördäämistä. 

En halua siirtää omia geenejäni kenellekään eteenpäin. Sellaisia sukurasitteita löytyy luonteissa, sairauksissa ja käytösmalleissa, että ne saavat minun kohdaltani loppua tähän.  Minun tuurillani lapsi olisi kuitenkin myös narkkari, juoppo tai muuten vaan sekaisin. 

Haluan nauttia elämästäni ystävieni kanssa ja ihan joidenkin muutamien sukulaisten kanssa. Haluan matkustaa, haluan saavuttaa uran, jolla viihdyn ja jossa kehityksen esteenä ei ole lapset ja kotielämä. Haluan elää itseäni varten ja tehdä asioita, jotka tuottavat minulle mielihyvää, koska meillä tuskin muuta elämää tämän lisäksi on. Minun ”hoitoviettini” menee kissoilleni ja se riittää, ne kuitenkin kykenevät itsenäisyyteen. 

Itse koen, että lapset pilaisivat elämäni. Kakkavaipat, puklut, lastenvaunujen tyrkkiminen busseihin ja juniin, ikuinen väsymys, EI KIITOS. Kärsin jo valmiiksi kammottavasta unettomuudesta. Sen kun kutsutaan itsekkääksi, kun haluan rahani itselleni, kun haluan panostaa itseeni ja elämänlaatuni. Minulla (tai meillä) ei myöskään ole tarpeeksi verkostoa, jolle pennun voisi lykätä, että joskus saisi omaa aikaa. Valintani on sekä henkilökohtainen että ekologinen (maailman ylikansoittuminen ja resurssit). Maksamillani veroilla kuitenkin kustannetaan myös lasten elämää ja oikeuksia, joten väite siitä, että emme esim. olisi oikeutettuja eläkkeeseen on surkea. 

”Totuuteni” voi kuulostaa raadolliselta tai karmeammalta kuin mitä asia oikeasti on. Olen vain yksi nainen pienessä (mutta kasvavassa) vähemmistössä. Minun ajatuksilla ja mielipiteelläni ei ole tässä asiassa juurikaan väliä. Ihmiset lisääntyvät ja tulevat aina lisääntymään. Joten älkää kantako huolta ja raivoa meitä kohtaan, joita asia ei kiinnosta. Me voimme ihan hyvin näin. 

Yöhoitsu/ The night nurse

Pidän työskentelystä öisin, se sopii luontaiselle rytmilleni paremmin. Oikeastaan minkäänlaista rytmiä ei ole, sillä kärsin jäätävästä unettomuudesta. Työpaikallani onneksi suurin osa öistä on rauhallisia, mutta aina on varauduttava siihen, että tilanne voi muuttua hetkessä toisenlaiseksi.

Ajattelin tässä kuvien kautta, näyttää mitä yövuoroon kuuluu, kun on hiljaista ja "helppoa". Salassapitovelvoisuuden vuoksi, en tietenkään voi ihan kaikkea näyttää!

I like working nights, it suits a person with my natural rhythm. Although there's really no kind of rhythm, since I'm a chronic insomniac. At my place of work, thankfully, most nights are quiet, but you always have to ready yourself for things taking a quick turn from quiet to hectic.

I thought I'd demonstrate a quiet nightshift through photos. Obviously for privacy reason, I cannot show everything! 

Hyvät kengät ovat tärkeimmät varusteet, oli vuoro mikä tahansa.
Nämä ovat jo vanhat Birkenstockit, joista alkaa liimat irrota :(

Good shoes are essential, regardless of what shift you're working.
My current shoes are Birkenstocks that have served me at least 5 years, they're starting to fall apart though. :(

Eväät ja energia, ehdottoman tärkeitä yövuorossa. Ja oma muki, johon kukaan muu ei saa koskea.

Snacks and energy, they're absolutely essential for the nightshift. And my own mug, no one can touch my mug.

Yön tärkeitä pikkutehtäviä: valkotaulun kirjoittaminen ja tiskikoneen tyhjennys.

The little significant tasks of the night shift, writing the whiteboard and emptying the dishwasher.

Lääkkeiden jakaminen kippoihin on tärkeä tehtävä kaikissa sairaaloissa ja vuoroissa. Ekologisesti metallikipot käytössä!

Dispensing medicine is an important job at any hospital and in any shift. Ecologically we use metal cups.

Kahvihuoneen seinillä muistutetaan tärkeistä asioista.

The coffee rooms walls remind us of important things.

Paikka saattaa näyttää pelottavalta pimeine luontoineen ja vanhoine rankennuksineen. Minusta tämä on kaunis paikka.
Kello 23.00 osaston valot sammuvat ja yörauha alkaa.

Some may consider this place spooky, the nature around it is dark and it's full of old buildings. I think it's beautiful.
At 11pm the lights of the ward shut down and the (hopefully) peaceful night begins. 

Love, Luna Lake

New Years resolutions

(in English below)

Vaikka uudestavuodesta on jo reippaasti aikaa, ja helmikuu alkaa olla jo puolivälissä, niin ajattelin silti kirjoittaa uuden vuoden lupauksistani, koska vuotta on kuitenkin yli 10kk jäljellä. En oikeastaan halua nimittää niitä uuden vuoden lupauksiksi vaan pikemmin uuden vuoden tavoitteiksi.

Aloitin vuoden alussa bullet journal-harrastuksen ja sen avulla toivon saavani elämääni enemmän järjestystä. Siihen olen myös listannut uuden vuoden tavoitteeni. En ole sitä tyyppiä, joka tekee lupauksia kuten "laihdutan, lopetan tupakoinnin, syön vähemmän jotain, liikun enemmän, jne...". Tämänkaltaiset lupaukset eivät yksinkertaisesti sovi minulle.

Sen sijaan pyrkimykseni on asettaa itselleni tavoitteita asioihin, jotka ovat unohtuneet matkan varrella tai joissa haluan kehittyä. Olen nimittänyt tämän vuoden "rohkeuden/uskalluksen vuodeksi". Tavoitteeni on toteuttaa asioita, jotka ovat minulle tärkeitä, jotka minua kiinnostavat ja innoittavat, välittämättä siitä, että ne asiat eivät ole kaikkien mieleen ja välittämättä siitä, että vaikka saisin tilaa näiltä osa-alueilta, ei minun olemukseni kaikkia miellytä. Internetissä kun tuntuu niin helposti päätyvän toisten vihan ja pahan olon kohteeksi, vaikkei sinun elämälläsi olisi mitään vaikutusta heidän elämäänsä.

Tämän vuoden tavoitteeni ovat siis:
1. Aktivoitua bloggamisessa uudestaan
- saada mahdollisia yhteistyökumppanieta
- kasvattaa lukijakuntaa
- hyödyntää sosiaalista mediaa
- suunnitella ja valmistella postauksia etukäteen
2. Uskaltaa aloittaa vloggaaminen
- oppia editoimaan videoita
- löytää omat teemat vlogiin
- kestää kritiikki
3. Löytää kadonnut luovuus
- valokuvata enemmän
- löytää kadonnut kirjoitustaito ja ennen kaikkea uskaltaa kirjoittaa ja jättää ajatus, että kaikki kirjiottamani on tyhmää taakse
4. Uskaltaa leikata toksiset ihmiset elämästä minimiin ja ainakin viettää aikaa heidän kanssa paljon vähemmän.
5. Uskaltaa olla minä, sellaisena kuin olen.

Kysymys kuuluu:

I know we're way way way past the new year, and pretty much halfway through February, but hey there's still over 10 months of the year left, so I might as well write about my New Years resolutions. I actually prefer New Years goals rather than resolutions.

I began bullet journaling in the beginning of the year and I hope to gain more balance and organisation to my life with the help of it. I've listed my goals to my bullet journal. I'm not the kind of person whose resolutions go along the lines of: "I will lose weight, I will quit smoking, I eat less of something or I'll exercise more etc..." These just doesn't work for me.

Instead I've tried to set goals for things, I've forgotten in past years and things I want to make progress in. I've named this year:; "The year of courage". My goal is to accomplish things that are meaningful to me, that inspire and interest me even if others don't like them and even if I manage to find my place in some sections of places others don't think I should be visible in. On the internet it's easy to become a target of others hatred and low self-esteem, even though your life has no effect or nothing to do with theirs.

So my goals for this year are:

1. Reactivate blogging

- potentially get partners for collaboration

- gain more readers

- use social media outlets to help with the blog

- plan and prepare blogposts beforehand

2. Have the courage to start vlogging

- learn to edit videos

- find the themes for my vlog

- handle criticism 

3. Find my creativity again

- take more photos

- find the ability to write again and stop being so hard on myself when it comes to writing

4. Have the courage to cut toxic people out of my life, or at least cut the time spent with them.
5. Have the courage to be me, just as I am.

What are your goals?

Love, Luna

Insomnia

(text in Finnish below↓)


Tick tock goes the clock.




It's 11pm, I toss and I turn. It's 1am I have to get up in less than 5 hours. Tick tock it's 3am, I fall asleep. I sleep like a dog. At 5.45am I wake up. I go to work, I come back home and round and round the clock we go. The circle begins again.

I suffer from paralyzing insomnia. I've suffered from it for the past 15 years. Nothing seems to help, no one seems to understand. The doctors don't want to write prescribtions for sleep medication, because they're addictive. Apparantely it's better to stay up all night. Night after night, than try to rectify the situation with medication.


I was off sick from work for a long time, because  of my worsening insomnia. The average amount of sleep I got in December was 3,5 hours a night. Sometimes more, sometimes less. Such sleep deprivation makes you (me) feel like you're dying. Just the thought of going to bed becomes a huge stress factor. You're scared you won't fall asleep at all. You're scared you'll miss an appointment and royally fuck up the vague sleeping pattern you have. Your memory becomes that of a person suffering from early signs of dementia. You forget words, you totally forget what you were saying. You go back and forth from room to room, because you always forget something somewhere. You're embarassed by your own behaviour, even though there's nothing you can do about it.


This is my life now. I take a load of medication for sleeping, it takes me 2-3 hours to fall asleep. At best I sleep 5 hours straight, at worst I wake up every hour. I'm a permanently exhausted. It affects the ability to balance work, school and free time.You're awake, but only on the surface. A lot of the times it feels like your brain is flatlining. Why isn't there a cure for this?


Love. Luna

Kello sanoo tik tok.


Kello on 11 illalla, heittelehdin ja pyörähtelen. Kello on 1 yöllä ja minun on noustava alle viiden tunnin kuluttua. Tik tok, kello on 3.00, nukahdan. Nukun koiranunta. Kello 5.45 herään. Menen töihin, tulen kotiin, kello pyörähtää ympäri. Kierros alkaa alusta.

Kärsin halvaannuttavasta unettomuudesta. Olen kärsinyt siitä jo viimeiset 15 vuotta. Mikään ei tunnu auttavan, kukaan ei tunnu ymmärtävän. Lääkärit eivät halua kirjoittaa unilääkkeitä, koska ne ovat addiktoivia. Ilmeisesti on parempi olla valveilla koko yö. Olla hereillä yö toisensa jälkeen, sen sijaan, että ongelma yritettäisiin korjata lääkityksellä.


Olin töistä pitkällä sairaslomalla, koska unettomuuteni paheni pahenemistaan. Joulukuussa nukuin yössä keskimäärin 3,5 tuntia. Joskus enemmän ja joskus vähemmän. Sellainen univaje saa tuntumaan siltä, kuin kuolisi. Pelkkä ajatus nukkumaanmenosta on suuri stressin lähde. Pelkäät, ettet nukahda ollenkaan. Pelkäät, että et ehdi tapaamiseen ja sekoitat sen vähäisen unirytmin joka sinulla on totaalisesti. Muistisi muuttuu sellaiseksi, että se muistuttaa dementian ensioireita. Unohdat sanoja, unohdat mitä olit sanomassa. Kävelet edestakaisin huoneiden välillä, koska unohdat aina jotain jonnekin. Oma toimintasi hävettää, vaikka et voi tehdä sille mitään.  


Tätä on elämäni nyt. Otan läjän lääkkeitä nukahtaakseni. Kestää 2-3 tuntia ennen kuin nukahdan. Parhaimmillani nukun 5 tuntia putkeen, pahimmillaan herään tunnin välein. Olen jatkuvasti uupunut. Unettomuus vaikuttaa kykyyni pitää balanssia työn, koulun ja vapaa-ajan välillä. Olen hereillä, mutta vain pinnallisesti. Ison osan ajasta aivot tuntuvat vetävän suoraa viivaa. Miksei tähän löydy parannusta?




Love, Luna