Love your feet!

(in English below)

Pääsin jälleen tekemään yhteistyötä Colo4Care:n kanssa. Tällä kertaa pääsin kokeilemaan tukisukkia! Valitsin  itselleni Pride-sukat, mitkä ovat täydelliset, tosin enemmän olisin toivonnut paksupohkeisille valikoimaa. Onneksi valittavaa kuitenkin löytyi ja kesäksi on ehdottomasti hommattava myös yksiväriset tukisukat! Näiden lisäksi sukkia,  kompressiosukkia ja muita alusvaatteita löytyy kokoelmista runsain mitoin. 

Yövuoro oli täydellinen hetki testata sukkia. 11 tuntia ja paljon istumista (yleensä ainakin rauhallisessa yövuorossa). Itsellä oli vielä 4 yön putki, joten jalat olivat jo melko tönkkönä edellisöiden jäljiltä. En ollut aiemmin tukisukkia käyttänyt, joten tarkkailin tuntemuksia yön aikana. Ennen kuin olin käynyt katsomassa Color4Caren kokoelmaa, mielikuvani oli, että tukisukat ovat ruskeita tai semmoisia virttyneiden kalsareiden värisiä. Kuinka väärässä olinkaan!

Lähtöoletuksiani olivat, että sukkien pitäisi puristaa ja että "eihän ne kuitenkaan mitään auta" sekä tietenkin ikuinen oletus siitä "en kuitenkaan saa niitä jalkaan". Noh, olin väärässä kaikissa asioissa. Mittasin jalkani ohjeiden mukaan, sukat eivät puristaneet, sain ne jalkaan suht vaivattomasti ja jalat eivät tuntuneet yövuoron jälkeen läheskään yhtä tönköiltä kuin yleensä. Jalatkaan eivät tuntuneet hikoavan yhtä paljon kuin ennen, mutta siitä voi kyllä antaa osakunnian työkengille! Aamulla väsyneenä kotiin lähtiessä ainakin askel tuntui kevyemmältä, mikä on aika fantastista varsinkin kun kotimatka sisältää paljon ylämäkeä!

Yövuoron tärkeät elementit: vesi ja jaloilla mukava olla!

Kokemus oli siis  kertakaikkiaan varsin hyvä ja siis ehdottomasti on hommattava lisää näitä! Yksi pari ei riitä! :D Kaikki mikä helpottaa työpäivää on pelkkää plussaa! Miellyttävät työvaatteet sukista alkaen on mielestäni yksi erittäin tärkeä osa-alue! On ollut mukava aloittaa jaloista omalla kohdallani!  Nyt kaikki vaan tsekkaamaan Color4Caren valikoimaa!

I had the chance to collaborate with Color4Care again (available in UK, Sweden, Norway, Denmark and Finland). This time I had the chance to try on their compression socks. I chose the "pride"-socks for myself,  which were perfect, but I would have hoped for more selection for those with thick calves, but the most important thing is that there was something likeable to choose and there was some selection for us thicker girls. For summer I definitely have to get a pair of monochromatic socks!

The nightshift was the perfect moment to try on the socks. 11 hours of mostly sitting (when the shifts are calm at least). I had a 4 nightshifts, so my feet already felt very heavy. I had never used compression socks before, so I was checking how my feet felt all through the night. Before the chance of trying the socks from Color4Care I had the image in my head that all compression socks are brown or the colour of old granny panties. How wrong was I!

I was also sure that the socks are supposed to be really tight and that "they won't help at all" and of course the forever thought in my head that "I won't get them on my feet". I was wrong on all aspects. I had measured my legs accordingly, they weren't tight, I got them on pretty easily and my feet weren't as heavy after the nightshift as they usually are. My feet didn't even seem to sweat much, partly the credit goes to my work shoes.  When walking home tired, the feet felt lighter, which was nice considering a lot of my commute to home is walking up the hill. 

The experience was rather good and I definitely want need to get more of these, one pair is not enough! Everything that makes the workday easier is a plus!  Comfortable work clothing is definitely high up on the list! Now, go and check out all that Color4Care has to offer!

Alanvaihto aikuisena / Switching careers as an adult

(English below)

En oikeastaan koskaan ole tiennyt miksi haluaisin tulla isona. Lapsena toki oli sellaisia perusunelmia: prinsessa, opettaja, kirjastotäti, kuuluisa, trophy wife.. Pidin vuosia itsestään selvänä, että menisin lukioon ja sen jälkeen yliopistoon. Lukioikäisenä kulttuuri, media ja populaarikulttuuri kiinnostivat minua. En kuitenkaan kokenut, että minua olisi kannustettu opiskelemaan, muuta kuin epämääräisin "sit meet opiskelee"–lausein. En muista koskaan saaneeni kannustusta siihen, että olisin löytänyt aikaisemmin sen, mitä haluan tehdä. En missään vaiheessa ole kokenut että minua olisi pidetty tarpeeksi älykkäänä yliopistoon. Isäni olisi ehkä halunnut minut oikeustieteelliseen, koska osti minulle pääsykoekirjat. Äitini piti minua liian tunteellisena, joten en sitten hakenut.

Vuosia yritin päästä kouluihin sen tarkemmin tietämättä mitä oikein haluan tehdä. Kävin kansanopistossa lukemassa viestintää, tein epämääräisiä töitä, työskentelin mediapajalla ja niin edelleen. Ajoittain olin koditon ja loisin kavereiden nurkassa, isäni toimistossa, isovanhempieni "loma-asunnolla", aika ajoin valvoin yöt jossain ja aamulla istuin bussiin, joka kiertäisi niin pitkän matkan, että voisin istua siellä nukkumassa.

Isoäitini kannusti minua kulkemaan hänen jalanjäljissään ja kehoitti useaan kertaan hakemaan sairaanhoitajaksi. Vastustelin ajatusta. Isovanhempani kysyivät mitä oikein haluan elämältä, vastasin aina, että olla onnellinen. (Sitä mieltä olen edelleen, elämässä on tärkeintä olla onnellinen.) Lopulta vähän yli parikymppisenä päätin hakea vapaaehtoisohjelmaan Walesiin, psykiatriseen sairaalaan. Siellä viihdyin pari vuotta ja siitä inspiroituneena päätin hakea sairaanhoitajakouluun Suomessa. Pitkän kaavan kautta toki. Olen nyt ollut alalla 7 vuotta, siitä olen koko ajan työskennellyt psykiatrisella.

Muutama vuosi sitten, kun vakituista paikkaa ei alkanut kuulumaan, päätin vihdoin omasta päätöksestäni hakea yliopistoon. Päätin vihdoin, että olen tarpeeksi fiksu. Toki stressasin, ja stressaan edelleen, ikääni. Pääsin yliopistoon ensi yrittämällä ja olin todella ylpeä itsestäni. Opiskelen humanistisessa tiedekunnassa, kuulema hömppätieteitä. Olen edelleenkin ylpeä itsestäni, joskus tuntuu etteivät kaikki, joiden toivoisin olevan ylpeitä minua, kuitenkaan ole. Opiskelen alue- ja kulttuurintutkimusta sekä muutamaa muuta ainetta :D .

Minä sinä päivänä kun sain tietää päässeeni yliopistoon. 

Tällä hetkellä teen siis töitä täysipäiväisesti (kolmivuorotyötä) sekä yritän samalla suorittaa opintoja. Tämä lukuvuosi on ollut vaikea, enkä ole juuri saanut opintoja aikaiseksi. Nyt yritän keväällä suorittaa verkko-opintoja ja tenttejä, että saisin muutamia opintopisteitä aikaiseksi. Aika on aina kortilla ja elämä on työn ja opiskelun myötä aika hektistä.

Nyt tiedän miksi haluan "isona". Haluan yliopistouralle. Haluan tutkijatohtoriksi. Ja toki opettaakin kursseja. Rakastan akatemiaa ja sen tuomia mahdollisuuksia. Tutkimusmahdollisuudet ovat loputtomat. Kaiken lisäksi asiat, jotka minua kiinnostavat, tuntuvat olevan melko tutkimattomia. Pidän vahvuutena sitä, että minulla on psykiatrisen sairaanhoitajan kokemus ja tuntemus psykiatriasta, koska useat asiat, jotka minua tutkimuksellisesti kiinnostavat liittyvät mielenterveyteen ja psykiatriaan. Tutkimuksen puute on sekä haastavaa, että haaste. Opintoja minulla on vielä jäljellä varmaan muutama vuosi, koska työ vie aikansa ja olettaen, että työt jatkuvat. Jos työt eivät jatku, on vain löydettävä motivaatio ja energia siihen, että opiskelee pikavauhtia itsensä valmiiksi. Tämä energia tulisi löytää muutenkin.

Sairaanhoitajana minua ei kiinnosta muu kuin psykiatria. Ei ole koskaan kiinnostanut. Sen sijaan jo aikaisemmin mainitsemani lukioikäisenä kiinnostaneet kulttuuri ja populaarikulttuuri, kiinnostavat edelleen ja niitä parhaillani opiskelen. Tavallaan harmittaa, etten uskonut itseeni nuorempana ja hakenut yliopistoon silloin, sitä väistämättä miettii mitä elämästä olisi tullut, jos olisi tehnyt nämä asiat 15 vuotta sitten. Toisaalta järkevästi ajateltuna, työaikaa minulla on vielä 30 vuotta. On kestänyt vuosia luottaa itseensä ja uskoa itseensä. Ehkä aika vain nyt on kypsä sille, että voin vihdoin opiskella mitä haluan.

I never really knew what what I wanted to be when I grew up. Of course as a child I had the basic dreamjobs: princess, teacher, librarian, famous, trophy wife.. For years I took it for granted that I'd go to high school and then to the university. At high school age I was interested in culture, media and popular culture. I never felt that I was encouraged to pursue studying, other than with phrases like "when you go study". I don't remember getting support or encouragement to find out what I would like to do as a grown up. I never thought I would be smart enough to go to university. My dad may have wanted me to go to law school, he even bought the entry exam books for me. But my mother thought I was too emotional for law school, so I never applied.

For years I applied to different schools not really knowing what I wanted out of life. I went to community college for a year, did odd jobs, went to media workshop etc... At times I was homeless and slept at friends homes, my dads office and my grandparents vacation home, at times I just stayed up all night somewhere and stepped into a bus that'd circle around a long route, so that I'd get some sleep.

My grandmother urged me to walk in her footsteps and apply to nursing school. I kept resisting. My grandparents asked what do I want out of life? I said, just to be happy. (I still think that the most important thing in life is to be happy.) Eventually at  little over 20 I decided to apply to a volunteer service in Wales to a psychiatric hospital. I stayed there for a couple of years and inspired by my experience I decided to apply to a nursing school in Finland. Taking the long route of course. I've now been in the nursing field for 7 years and worked with psychiatric patients for all my career.

A few years ago, frustrated that that I hadn't been given a permanent position, I decided (on my own) to apply to university. I finally decided I'm smart enough. Of course I was stressing, as I still do, about my age. But I got in at first try and was very proud of myself. I study in faculty of arts, area and cultural studies and a few minors :D. I'm still proud of myself, but sometimes it feels, that not all that I think should be proud of me, are proud of me.

Me on the day I got accepted to university 

Currently I work full time (three-shifts) and at the same time I try to study as much as possible. The current academic year has been hard, and I've barely managed to study. I'm now trying to catch up and fulfil a few web-courses and book exams to gain a few points. Time is non-existent and life is hectic earn you try to combine work and school and other stuff.

Now I know what I want to be when I "grow up". I want to work in the academia. I want to earn a PhD and become a researcher and of course teach a few courses. I love the academia and the possibilities it brings. The possibilities for research are endless. On top of that the things I'm interested in researching are barely researched at all. I think it's a strength to have a degree in (psychiatric) nursing and a strong experience of it, because a lot of my interest of research is connected to mental health and psychiatry. The lack of research is challenging and a challenge. I still have a few years to study, assuming that I continue working. If not, then I will have to find the motivation and energy to speed study my masters degree. This energy I should find either way...

As a nurse, I'm only interested in psychiatry. I never have been interested in anything else. Instead, the interests I mentioned earlier, which I had as a teen, culture and popular culture, are still of interest and they're something I am currently studying. In away I'm saddened by the fact that I didn't believe in myself when I was younger and apply to university back then. Inevitably one thinks what life would've become with making different choices 15 years ago. But reasonably thinking, I still have at least 30 years to work. It's taken me years to trust and believe in myself. Maybe just now the time is mature for me to actually study what I want.

Itsekäs sairaanhoitaja / The selfish nurse.

(This post is exceptionally written in Finnish first.)

Joissain maissa, muun muassa Suomessa, hoitajien ajatellaan olevan sisar hento valkoisia, joilla on Florence Nightingale-syndrooma. Hoitajien ajatellaan automaattisesti olevan luonteeltaan hoivaavia ja tekevänsä työtään hyvää hyvyyttään. Hoitajien kuvitellaan olevan nöyriä, vähään tyytyväisiä, koska oletetaan, että kutsumus elättää ja antaa elämälle tarkoituksen.

Usein uutismediassa mainitaan, että hoitajat tienaavat ainakin €3000/kk. Mutta aina jätetään mainitsematta, että näissä tapauksissa on lähes poikkeuksetta kokemuslisät, henkilökohtaiset lisät sekä vuorotyölisät. Maanantaista perjantaihin virka-aikaa tekevä hoitaja tienaa vähemmän ja tulot jäävät verojen jälkeen alle €2000:nen. Silti myös päivätyössä olevat hoitajat pitävät huolta ihmisten elämästä ja saattavat olla juuri se henkilö, jonka ansiosta joku jää eloon, esimerkiksi suicidaalinen asiakas poliklinikkavastaanotolla.

Mutta nyt, kun työmarkkinaneuvottelut ovat käynnissä/katkenneet ja hoitajat ovat ylityö- ja vuoronvaihtokiellossa, olemmekin yhtäkkiä itsekkäitä. Muutamia leikkauksia on jouduttu siirtämään ja useita tuhansia kuussa enemmän tienaavat lääkärit (huom. lääkärit voivat yhdestä viikonloppupäivystyksestä tienata saman verran kuin hoitaja tienaa kuukaudessa) valittavat kuinka hoitajat ovat itsekkäitä ja kuinka hoitajien pitäisi joustaa, ettei tällaista pääse tapahtumaan. Tilannetta kutsutaan jopa lakoksi. Tilannetta, jossa hoitajat tekevät sen työajan verran töitä, kuin listassa on määritelty. Tilannetta, jossa hoitaja tekee ne vuorot, jotka on alun perin suunniteltu. Jonkun täytyisi katsoa peiliin ajatellessaan näin.

Alipalkatun hoitajan pitäisi siis taas joustaa. Useat tutkimukset todistavat, että kolmivuorotyö on epäterveellistä, ilta-aamu -siirtymissä jää hädin tuskin tarpeeksi aikaa levolle. Tehtäviä siirretään enemmän ja enemmän hoitajille, mm. sosiaalityöntekijöiden töitä, mutta palkassa tämä tehtäviensiirto ei näy, vaikka hoitajien oletetaan tekevän tehtäviä, joihin meitä ei ole koulutettu.

Media tykkää myös mässäillä tarinoilla siitä, kuinka ihmiset ovat saaneet huonoa kohtelua päivystyksessä ja kuinka "ne hoitajat istuvat aina vaan kahvilla". Valitettavasti hoitohenkilökunta pääsee harvoin puolustautumaan tällaisia tekstejä kohtaan, koska meitä sitoo salassapitovelvollisuus.  Joissain paikoissa hoitotyö on hektistä ja sekä fyysisesti ja henkisesti raskasta. Toisissa paikoissa hoitotyö on enimmäkseen henkisesti raskasta. Kaikissa paikoissa hoitajat tekevät kuitenkin arvokasta työtä, mutta arvokkuutta ei palkassa huomioida.

Kutsumus ei elätä (itse karsastan koko kutsumus sanaa/aatetta, tämä on vain yksi työ muiden joukossa), vaikka kaikki eivät alalle sovikaan. Palkat on saatava kuntoon.

Love, Luna

In some countries, Finland among others, nurses are thought of as people who have a Florence Nightingale -syndrome, and are thought to be automatically nurturing and doing it out of the goodness of their heart. Nurses are thought to be humble, basically destitute, because "the calling" is supposed to fulfill their lives and the little pay they get should be more than enough. 

The media often claims that nurses make at least €3000 a month. But they always forget to mention that this kind of salary includes additional money you get from experience and personal bonuses. And of course shift work compensation. The nurses who work mon-fri 9-5 make less money and even with bonuses they are barely left with €2000 for the month. Even though those working dayshifts might as well save lives, for example by helping a suicidal patient at an outpatient clinic.

But now, that the collective bargaining (?) is in process and we don't actually have a deal in place at all. Nurses aren't allowed to do overtime or switch shifts if the employer asks them to. Suddenly we're selfish. A few surgeries has been cancelled due to not enough nurses and all of a sudden the doctors, who earn thousands of euros more than nurses (fyi: doctor on call on Saturday earns what one nurse earns in a month), are complaining that the nurses are selfish and that they should yield and do more work, so the surgeries can be done in time. Some call this form of industrial action a strike. Which it is not. Nurses are selfish and on strike because they work the shifts they were originally assigned. Nurses are selfish, because they work the hours they're supposed to work. Someone needs to take a good hard look in the mirror...

The underpaid nurse is always the one who should yield. There are plenty of research that shows that shift work is unhealthy, going from evening shift to morning shift barely leaves time for rest. Tasks are transferred to nurses more and more, social workers tasks for example, but that doesn't show in the salary. The nurses are constantly expected to do more tasks they're not trained for, with the same salary.

Media also likes to indulge readers with stories about how they are treated unfairly at the emergency room for example. There are always comments and stories about how "the nurses are just sitting and drinking coffee". Unfortunately we can rarely defend ourselves, because we're bound by secrecy for the privacy of our patients and clients. In some places the work is hectic and physically + emotionally draining. In other places the work is mostly emotionally draining. In all of the places nurses do valuable work, but it's not valued in the salary. 

"A calling" doesn't provide a decent living (I hate when nursing is called a calling), it's just a job among others, even though not everyone is cut out for this. The salary needs to match the value and the amount of work.

Love, Luna