(English below)
En oikeastaan koskaan ole tiennyt miksi haluaisin tulla isona. Lapsena toki oli sellaisia perusunelmia: prinsessa, opettaja, kirjastotäti, kuuluisa, trophy wife.. Pidin vuosia itsestään selvänä, että menisin lukioon ja sen jälkeen yliopistoon. Lukioikäisenä kulttuuri, media ja populaarikulttuuri kiinnostivat minua. En kuitenkaan kokenut, että minua olisi kannustettu opiskelemaan, muuta kuin epämääräisin "sit meet opiskelee"–lausein. En muista koskaan saaneeni kannustusta siihen, että olisin löytänyt aikaisemmin sen, mitä haluan tehdä. En missään vaiheessa ole kokenut että minua olisi pidetty tarpeeksi älykkäänä yliopistoon. Isäni olisi ehkä halunnut minut oikeustieteelliseen, koska osti minulle pääsykoekirjat. Äitini piti minua liian tunteellisena, joten en sitten hakenut.
Vuosia yritin päästä kouluihin sen tarkemmin tietämättä mitä oikein haluan tehdä. Kävin kansanopistossa lukemassa viestintää, tein epämääräisiä töitä, työskentelin mediapajalla ja niin edelleen. Ajoittain olin koditon ja loisin kavereiden nurkassa, isäni toimistossa, isovanhempieni "loma-asunnolla", aika ajoin valvoin yöt jossain ja aamulla istuin bussiin, joka kiertäisi niin pitkän matkan, että voisin istua siellä nukkumassa.
Isoäitini kannusti minua kulkemaan hänen jalanjäljissään ja kehoitti useaan kertaan hakemaan sairaanhoitajaksi. Vastustelin ajatusta. Isovanhempani kysyivät mitä oikein haluan elämältä, vastasin aina, että olla onnellinen. (Sitä mieltä olen edelleen, elämässä on tärkeintä olla onnellinen.) Lopulta vähän yli parikymppisenä päätin hakea vapaaehtoisohjelmaan Walesiin, psykiatriseen sairaalaan. Siellä viihdyin pari vuotta ja siitä inspiroituneena päätin hakea sairaanhoitajakouluun Suomessa. Pitkän kaavan kautta toki. Olen nyt ollut alalla 7 vuotta, siitä olen koko ajan työskennellyt psykiatrisella.
Muutama vuosi sitten, kun vakituista paikkaa ei alkanut kuulumaan, päätin vihdoin omasta päätöksestäni hakea yliopistoon. Päätin vihdoin, että olen tarpeeksi fiksu. Toki stressasin, ja stressaan edelleen, ikääni. Pääsin yliopistoon ensi yrittämällä ja olin todella ylpeä itsestäni. Opiskelen humanistisessa tiedekunnassa, kuulema hömppätieteitä. Olen edelleenkin ylpeä itsestäni, joskus tuntuu etteivät kaikki, joiden toivoisin olevan ylpeitä minua, kuitenkaan ole. Opiskelen alue- ja kulttuurintutkimusta sekä muutamaa muuta ainetta :D .
 |
| Minä sinä päivänä kun sain tietää päässeeni yliopistoon. |
Tällä hetkellä teen siis töitä täysipäiväisesti (kolmivuorotyötä) sekä yritän samalla suorittaa opintoja. Tämä lukuvuosi on ollut vaikea, enkä ole juuri saanut opintoja aikaiseksi. Nyt yritän keväällä suorittaa verkko-opintoja ja tenttejä, että saisin muutamia opintopisteitä aikaiseksi. Aika on aina kortilla ja elämä on työn ja opiskelun myötä aika hektistä.
Nyt tiedän miksi haluan "isona". Haluan yliopistouralle. Haluan tutkijatohtoriksi. Ja toki opettaakin kursseja. Rakastan akatemiaa ja sen tuomia mahdollisuuksia. Tutkimusmahdollisuudet ovat loputtomat. Kaiken lisäksi asiat, jotka minua kiinnostavat, tuntuvat olevan melko tutkimattomia. Pidän vahvuutena sitä, että minulla on psykiatrisen sairaanhoitajan kokemus ja tuntemus psykiatriasta, koska useat asiat, jotka minua tutkimuksellisesti kiinnostavat liittyvät mielenterveyteen ja psykiatriaan. Tutkimuksen puute on sekä haastavaa, että haaste. Opintoja minulla on vielä jäljellä varmaan muutama vuosi, koska työ vie aikansa ja olettaen, että työt jatkuvat. Jos työt eivät jatku, on vain löydettävä motivaatio ja energia siihen, että opiskelee pikavauhtia itsensä valmiiksi. Tämä energia tulisi löytää muutenkin.
Sairaanhoitajana minua ei kiinnosta muu kuin psykiatria. Ei ole koskaan kiinnostanut. Sen sijaan jo aikaisemmin mainitsemani lukioikäisenä kiinnostaneet kulttuuri ja populaarikulttuuri, kiinnostavat edelleen ja niitä parhaillani opiskelen. Tavallaan harmittaa, etten uskonut itseeni nuorempana ja hakenut yliopistoon silloin, sitä väistämättä miettii mitä elämästä olisi tullut, jos olisi tehnyt nämä asiat 15 vuotta sitten. Toisaalta järkevästi ajateltuna, työaikaa minulla on vielä 30 vuotta. On kestänyt vuosia luottaa itseensä ja uskoa itseensä. Ehkä aika vain nyt on kypsä sille, että voin vihdoin opiskella mitä haluan.
I never really knew what what I wanted to be when I grew up. Of course as a child I had the basic dreamjobs: princess, teacher, librarian, famous, trophy wife.. For years I took it for granted that I'd go to high school and then to the university. At high school age I was interested in culture, media and popular culture. I never felt that I was encouraged to pursue studying, other than with phrases like "when you go study". I don't remember getting support or encouragement to find out what I would like to do as a grown up. I never thought I would be smart enough to go to university. My dad may have wanted me to go to law school, he even bought the entry exam books for me. But my mother thought I was too emotional for law school, so I never applied.
For years I applied to different schools not really knowing what I wanted out of life. I went to community college for a year, did odd jobs, went to media workshop etc... At times I was homeless and slept at friends homes, my dads office and my grandparents vacation home, at times I just stayed up all night somewhere and stepped into a bus that'd circle around a long route, so that I'd get some sleep.
My grandmother urged me to walk in her footsteps and apply to nursing school. I kept resisting. My grandparents asked what do I want out of life? I said, just to be happy. (I still think that the most important thing in life is to be happy.) Eventually at little over 20 I decided to apply to a volunteer service in Wales to a psychiatric hospital. I stayed there for a couple of years and inspired by my experience I decided to apply to a nursing school in Finland. Taking the long route of course. I've now been in the nursing field for 7 years and worked with psychiatric patients for all my career.
A few years ago, frustrated that that I hadn't been given a permanent position, I decided (on my own) to apply to university. I finally decided I'm smart enough. Of course I was stressing, as I still do, about my age. But I got in at first try and was very proud of myself. I study in faculty of arts, area and cultural studies and a few minors :D. I'm still proud of myself, but sometimes it feels, that not all that I think should be proud of me, are proud of me.
|
| Me on the day I got accepted to university |
Currently I work full time (three-shifts) and at the same time I try to study as much as possible. The current academic year has been hard, and I've barely managed to study. I'm now trying to catch up and fulfil a few web-courses and book exams to gain a few points. Time is non-existent and life is hectic earn you try to combine work and school and other stuff.
Now I know what I want to be when I "grow up". I want to work in the academia. I want to earn a PhD and become a researcher and of course teach a few courses. I love the academia and the possibilities it brings. The possibilities for research are endless. On top of that the things I'm interested in researching are barely researched at all. I think it's a strength to have a degree in (psychiatric) nursing and a strong experience of it, because a lot of my interest of research is connected to mental health and psychiatry. The lack of research is challenging and a challenge. I still have a few years to study, assuming that I continue working. If not, then I will have to find the motivation and energy to speed study my masters degree. This energy I should find either way...
As a nurse, I'm only interested in psychiatry. I never have been interested in anything else. Instead, the interests I mentioned earlier, which I had as a teen, culture and popular culture, are still of interest and they're something I am currently studying. In away I'm saddened by the fact that I didn't believe in myself when I was younger and apply to university back then. Inevitably one thinks what life would've become with making different choices 15 years ago. But reasonably thinking, I still have at least 30 years to work. It's taken me years to trust and believe in myself. Maybe just now the time is mature for me to actually study what I want.
